Radiosuunnistus

Suunnistusta antennin avulla

Radiosuunnistus on radioamatöörien sekä partiolaisten harrastama laji, jota on harrasteltu Suomen metsissä jo 1960-luvulta lähtien. Aiemmin laji tunnettiin nimellä kettujahdiksi, vaikka siinä ei kettuja missään vaiheessa ole jahdattukaan. Perinteisestä suunnistuksesta radiosuunnistus poikkeaa sillä, että siinä ei maastosta etsitä kiinteitä rasteja, vaan radiolähettimiä. Näiden rastien etsiminen onkin hieman hankalampaa kuin perinteisten suunnistusrastien, mutta juuri siinä piileekin lajin hauskuus.

Rasteja, ja siis myös lähettimiä on suunnistuskierroksella viisi. Kukin näistä lähettää rastin tunnusta yhden minuutin ajan. Eli aina viiden minuutin aikana kukin lähetin on antanut kuulua itsestään minuutin ajan, ja ne pystytään suuntaamaan. Suunnistajalla puolestaan on vastaanotin, jolla hän voi ottaa lähettimistä suuntimen, ja paikantaa ne siten karttaan.

Rastien hakujärjestys on radiosuunnistuksessa vapaa, ja kun alkusuunnat on saatu lähtöpaikalla, suunnitellaan sen jälkeen hakujärjestys. Tämän jälkeen otetaan ääni ensimmäisestä rastista ja lähdetään etenemään siihen suuntaan. Rastin tarkka paikannus tapahtuu kahdesta suunnasta otettujen suuntaviivojen leikkauspisteen perusteella, ja löydetyn rastin kartalle siirto kartalle tapahtuu kompassin avustuksella. Kun ensimmäinen rasti on paikannettu, lähdetään etsimään seuraavaa rastia.

Rastin etäisyys suunnistajasta määritellään signaalin voimakkuuden perusteella, eli mitä lähempänä suunnistajaa rasti on, sen voimakkaampi radiosignaali siitä lähtee. Koska laji on hieman normaalisuunnistusta teknisempi laji, on sen harrastaminen hyvä aloittaa kokeneemman radiosuunnistajan avustuksella. 3,5 megahertsin vastaanottimilla määritellään signaalin minimi, ja 144 megahertsin vastaanottimella signaalin maksimia.

Radiosuunnistukseen tarvitaan välineiksi vastaanotin, jossa on nuppi taajuuden hienoviritystä varten, sekä puolenmääritysantennin valitsin. Sillä selvitetään lähetyksen tulosuunta. Myös vaimennin on tarpeellinen, jotta vastaanottimen herkkyys saadaan pienennettyä lähettimen lähettyvillä. Vastaanottimen lisäksi radiosuunnistuksessa tarvitaan kartta ja kompassi, kello, kynä sekä vihellyspilli. Tavarat tulee sitoa kiinni, jotta ne eivät juostessa putoa ja katoa metsään. Ja sitten vain suunnistamaan.

Radioamatööriharrastus kiehtoo yhä

Radioamatööreillä on hauska legendaarinen tapa. Uusille kontakteille ympäri maailman lähetetään kortti. Tapa on lajin harrastajien iloksi yhä voimissaan postinkulun hiipumisesta huolimatta. Radioamatööriharrastus on muutenkin voimissaan ja kiehtoo yhä uusia harrastajia. Myös nuoria ala kiinnostaa. Uutta lajiin ovat tuoneet tekniikan kehittyminen ja tietokoneet, mikä voi osaltaan olla nuoria alan pariin houkutteleva tekijä. Kaikkiaan Suomessa on radioamatööriharrastajia noin 5000.

Hyvin nuoriakin harrastajia

Radioamatööriharrastus ei tosiaan katso ikää tai sukupuolta. Jos kiinnostusta alaan riittää, niin perusasiat oppii jo nuorempikin harrastaja hyvällä opastuksella. Varmasti yhä Suomen nuorimpia radioamatöörejä ovat Vilkkaan sisarukset, jotka jo 9 ja 12-vuotiaina suorittivat radioamatööritutkinnot.

Radioamatööriharrastus on luvanvarainen ala, ja sitä harrastaakseen tulee suorittaa Viestintäviraston alainen radioamatöörin perusluokka. Tutkinnon suoritettuaan amatööri saa luoda radioyhteyksiä, rakentaa laitteistoja ja ylläpitää omaa radioamatööriasemaa.

Taajuuksilla

Radioamatöörit valvovat usein öisin, ja tämä johtuu siitä, että jotkut taajuusalueet kuuluvat paremmin yöaikaan. Kun radioamatööri haluaa ottaa yhteyden taajuuksille, kertoo hän asemansa kutsumerkin, sekä sen kuinka hyvin toinen osapuoli kuuluu. Usein kerrotaan myös oma nimi sekä sijainti.

Radioamatööriharrastuksen voi aloittaa myös pelkästään lähetyksiä kuuntelemalla. Jos haluaa kuunnella vain taajuuksia, voi Suomen radioamatööriliitosta pyytää kuuntelija-amatööritunnuksen. Yhdistys myöntää niitä jäsenilleen. Myös netin kautta voi kuunnella taajuuksia, eli ei ole välttämätöntä hankkia omaa radiolaitteistoa.